perjantai 14. maaliskuuta 2014

Salla Simukka: Punainen kuin veri (Lumikki-trilogia #1)




"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään." 

Näillä sanoin alkaa Salla Simukan kirja Punainen kuin veri. Oikeastaan se on kirjan takakannen ainoa lause ja siksi niin houkutteleva. Kukaan ei tiedä mistä kirja kertoo, on vain aavistuksia, kuitenkin omaan ennakkoluuloja. Kirja ei tule olemaan mikään lastentarina, unenomainen satu, jossa sateenkaarenväriset yksisarviset kirmailevat niityllä onnellisina. Koko kirja houkuttelee minua hyllyltä, punainen-musta-valkoinen, suhteellisen pieni kirja. Sivut punaiset kuin veri, kansi musta kuin eebenpuu. Kirja tuo mieleeni Lumikin. Tuo yhdistelmä huutaa: “Ota minut, ota mukaasi ja lue!” Ja minä otan, tottakai, niin kuin olen aikonutkin, jo kauan, mutta tilaisuutta ei ole tullut, mutta nyt se tulee. Vielä hetken Taru sormusten herrasta osa yksi yritti kilpailla Simukan kirjan kanssa, mutta lopulta tulin järkiini. Tämän kirjan olen jo pitkän ajan aikonut lukea, mutta jotenkin en ole sitä kuitenkaan varannut kirjastosta, vaikka se olisikin vain muutaman klikkauksen päässä.

Kirjan kieli pysyy synkkänä koko tarinan ajan, kylmänä, synkkänä ja yksinäisenä. Ja kauniina. Välillä pintaan pulpahtaa takaumia Lumikki Andersonin entisestä elämästä, elämästä vahvana, yksinäisenä ihmisenä, joka ei halua olla riippuvainen kenestäkään, joka ei halua välittää kenestäkään. Lumikki pysyy varautuneena ihmisten läsnäollessa, mutta jostain syystä suostuu auttamaan Elisaa, tyttöä, joka saa kaiken haluamansa, jonka isä - isi, kuten tyttö itse sanoo - on huumepoliisi, mutta joka itse sotkeutuu huumeisiin ja tekee tyhmyyksiä. Lumikki ei itsekään saa selville, miksi suostuu auttamaan Elisaa, Tuukkaa ja Kasperia, jotka sekaisin ollessaan eräiden kotibileiden jälkeen löytävät lumesta kassillisen verisiä seteleitä ja saavat älynväläyksen: “Kuivatetaan setelit lukion pimiössä!” Sattumalta Lumikki, tyttö joka pysyttelee erossa muista mutta ei koskaan näytä yksinäiseltä, kuulee asiasta, ajattelee ettei asia kuulu hänelle, mutta kiinnostuu silti. Hän varjostaa Tuukkaa päästäkseen asiasta varmuuteen, mutta poika huomaa hänet ja tajuaa tytön tietävän asiasta. Lumikki lupaa olla kertomatta kenellekään, mutta Tuukka lavertelee Elisalle, joka soittaa Lumikille ja pyytää auttamaan. Tyttö suostuu ja löytää lopulta itsensä maiharit myöten suosta. Hangesta, oikeastaan. Pikkuhiljaa vyyhti sakenee, selviää, että moni ei olekaan lähes niin viaton kuin esittää, kaikki muuttuu monimutkaisemmaksi. Veri leviää ja tahraa monien käsiä, toisten kädet ovat jo niin punaiset, ettei uutta verta enää erota. Kaikki huipentuu Jääkarhun juhliin, joihin Lumikki soluttautuu saadakseen kaikesta selvän.

    Kirjan päähenkilö, Lumikki Anderson on hyvin herkullinen henkilö. Synkkä, melankolinen pessimisti, joka ei omaa uskoa ihmisiin. Luontaisen epäluottamuksen alku piilee tytön peruskouluajoissa, jolloin hän joutui koulukiusatuksi. Siitä lähtien hän on ollut varovainen, opetellut olemaan huomaamaton ja pysynyt erossa muista. Yksin. Kirjassa välähtelee pieniä ripauksia Lumikin onnen hetkistä rakastettunsa kanssa, mutta mitään suurta tuosta mystisestä tytöstä - tai niin sen itse käsitin - ei selviä. Toinen kirjan vaikuttavista henkilöistä on Elisa Väisänen, huumepoliisin tytär, joka saa Lumikin pehmenemään ja laskemaan osan muuristaan. Elisan ja Lumikin suhde muuttuu pikkuhiljaa kirjan edetessä jonkinsorttiseksi ystävyydeksi, vaikka alussa Lumikki vaikuttaa halveksuvan Elisan kaltaisia tyttöjä, suosittuja. Oikeastaan tyttö vaikuttaa näyttävän koko maailmalle keskisormea alussa, mutta mitä edemmäs lukee, sitä enemmän selviää ettei se menekään niin. Kirjan punaisen langan, juonen kannalta tärkeitä henkilöitä ovat myös Jääkarhu, mystinen huumepomo, joka toimii tavallaan syynä kaikelle tapahtuneelle, Elisan isä Terho Väisänen, joka viettääkin kaksoiselämää, Viivo Tamm ja Boris Sokolov, Jääkarhun uskolliset kätyrit, Tuukka ja Kasper, pikkurikolliset ja Elisan sijaiskärsijät kaikessa mitä tämä tekee. Tuukka on myös koulun niin sanottu alfauros, suosituin poika, Kasperista taas kukaan ei ota selvää. Kirjassa vilahtelee myös katkelmien kautta Lumikin vanhemmat, Elisan äiti, lukion hajuvesimafia ja ties keitä muita, mutta heihin ei sen tarkemmin mennä.

Lumikki asuu Tampereella, mutta toisaalta paikka voisi olla mikä tahansa Suomen kaupungeista. Kuten jo kirjan alusta selviää, on helmikuun loppu, tarkalleen ottaen 28. päivä. Kaupunki on luminen ja harmaa, mikä tavallaan on välillä isossa osassa. Jos olisi ollut kesä, kun Lumikki juoksee karkuun hautausmaalla, olisiko tarina saanut erilaisen, äkillisen lopun?  

Kirjassa suuressa osassa on Lumikin yksinäisyys ja varautuneisuus sekä maailman vääryys, kuten myös se, ettei kaikki ole ihan sitä miltä se näyttää. Kirjan maailma ei ole pastellisävyinen, vaan siinä on myös harmaan ja mustan sävyjä, realistisempi kuin monissa kirjoissa. Lumikkiin on kaiken lisäksi helppo samaistua, sillä hän ei ole täydellinen, hiottu ja kiillotettu enkeli, vaan särmikäs pirulainen.



Pidin kirjasta paljon, sillä minuun tämäntyylinen kirjoitustapa osuu ja uppoaa. Kuten  jo aiemmin olen maininnut, synkkyys vetää minua puoleensa - vähän kuten lamput yöperhosia. Kirjan teeman takia en kovin nuorille suosittelisi, mutta se nyt tietysti riippuu ihan lukijan henkisestä iästä. Yleisesti ottaen kuitenkin 13-vuotiaasta ylöspäin. En näe kuitenkaan estettä sille, että myös nuoremmat kirjan löytäisivät, jos on tarpeeksi kypsä lukemaan.




Trilogian toinen ja kolmas osa, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu ovat myös ilmestyneet.






                                               



Arvosana 5/5